Hyvinvointiyhteiskunta - marisenko turhasta?

Usein puhutaan amerikkalaisesta unelmasta, ehkä vähän haaveillenkin. Samalla jää huomaamatta, että täällä kotimaassamme se on ollut todellisuutta jo pitkään. Väitteeni tueksi, minun ei tarvitse mennä kuin yhden sukupolven päähän historiassa. Isäni koti oli pieni tuvan ja kahden huoneen yhdistelmä. Isoisäni, jota perholaisittain kutsuttiin tutaksi, kertoi usein olevansa Rettuutin ruokakunnan päämies. Rettuutti oli sen pienen tilan nimi, jonka he olivat saaneet niin sanottuna kylmänä tilana. Siitä oli raivattu pellot, rakennettu tarvittavat rakennukset mahdollisuuksien mukaan. Perhe sai elantonsa pääosin metsätöistä. Tilan maat eivät pystyneet tarjoamaan riittävää elantoa, niistä saatiin vain leivän lisää. 

Kerron muutamia realiteetteja elämänmuodosta osin tarinan keinoin. Isovanhempani muuttivat isäni mukana Kokkolaan. Mummultani eräs sukulainen kotipaikkakunnalta kysyi, oliko hänellä ollut ikävä kotipitäjään Perhoon ja perholaisia. Mummu vastasi, ettei ikävää ollut tullut. Kysyjän ihmetellessä, miten se on mahdollista? Mummu vastasi menevänsä keittiöön ja avaavansa vesihanan, jos meinaa tulla ikävä. Sukulainen hämmästeli, "etteivätkö perholaiset ole enemmän väärtejä, kun yksi vesihana riittää korvaamaan heidät?" Mummu tuumasi, että "kysyjälläkin lähtisi ikävä vesihanan avulla, jos kesät, talvet kuskaisi kaikki vedet niin eläimille kuin ihmisille 200 metrin matkan ylämäkeen." Meille, jotka olemme syntyneet 60-, 70- ja 80- luvuilla juokseva vesi ja moni muu vanhempieni lapsuudessa ihmeeksi määritellyt asiat ovat hyvin arkisia.

Toisena esimerkkinä valtavasta muutoksesta nostan isäni lyhyen lapsuuden. Meillä nykyään keskustellaan työuran jatkamisesta molemmista päistä. Täytyy sanoa, että saadaan olla onnellisia siitä, ettei tilanne edes pienesti muistuta isäni lapsuutta. Hänellä työnteko savotalla alkoi nimittäin jo 12 vuotiaana. Vastuu perheen elannosta tuli 14 vuoden iässä. Työ mistä elatus tuli, oli erittäin fyysistä ja raskasta. Silti sillä ei pystynyt hankkimaan kunnollista elatusta. Isä kertoi joskus kärsineensä anemiasta yksipuolisen ja niukan ravinnon vuoksi. Hänelle lääkäri oli suositellut raakaa kananmunaa juotavaksi veriarvojen parantamiseksi. Menetelmä hänellä oli pitkään se, että hän kopautti reiät molempiin päihin kananmunaa ja imaisi sitten kuorista sisukset suoraan suuhunsa. Tämä käytäntö kuitenkin loppui, kun yhdellä kerralla suuhun tulikin mätä kananmuna.

Tuosta vaiheesta missä vanhempani elivät lapsuutensa ja nuoruutensa, on tultu pitkä matka. Omassa lapsuudessani perusasiat olivat jo kunnossa, mutta silloinkaan ei vielä eletty yltäkylläisyydessä. Olen joskus verrannut sukupolvien välistä elintasoeroa esimerkillä isästäni, itsestäni ja lapsistani. Kun isä kysyi äidiltään, mitä voisi laittaa leivän päälle? Useimmiten vastauksena oli ”ylähuulen”, joskus harvoin voita. Minä kun vuorostani kysyin mitä voisin laittaa leivän päälle, vastauksena oli aina voita, välillä juustoa tai lauantaimakkaraa. Niitä ei ollut aina tarjolla eikä koskaan ollut lupaa laittaa voin lisäksi kuin yhtä päällistä. Nyt vuorostani minä kysyn lapsiltani, mitä laitetaan leivän päälle ja he vastaavat juustoa, kinkkua, lauantaimakkaraa ja maksapasteijaa.  

Viime vuosina on paljon puhuttu hyvinvointierojen kasvamisesta. On käyty keskustelua siitä, mihin saakka ja millä edellytyksin meillä on varaa ylläpitää nykyisen kaltaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Keskustelu tulee varmasti jatkumaan, mutta minusta sitä keskustelun suuntaa tulisi vähän kääntää. Sen sijaan, että mietitään miksi jokin ei ole mahdollista tai mikä kaikki ei ole mahdollista, pitäisi käydä keskustelua sen kautta, miten se on mahdollista. En tietenkään tarkoita sitä, etteikö mitään asioita voisi uudelleenarvioida ja tehdä karsintaa. Tuota karsintaa ei vain tule automatisoida.

Miksi näin? Olen itse yksi elävä esimerkki siitä, mitä pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta voi mahdollistaa. Eikö voisi ajatella, että kaikki on vanhempieni työn tulosta tai omista ansioistani lähtöisin? Jos olisin joutunut ponnistamaan Rettuutin olosuhteista omilla voimillani ja omien mahdollisuuksieni mukaan, elämäni olisi aika toisenlaista. Mikä ei tietysti tarkoita sitä, että se olisi kaikin puolin huonompaa, kaikessa on aina kääntöpuolet. En kuitenkaan olisi voinut hankkia saamaani koulutusta, joka lähti liikkeelle laadukkaasta peruskoulusta, meni lukion kautta jatko-opintoihin. Niitä jatko-opintoja pääsin rauhallisen pohjolan kasvattina käymään naapurimaassa. Valmistuminen ammattiin puolestaan on mahdollistanut monipuoliset ja haastavat työtehtävät.

Toisena esimerkkinä otan meidän terveydenhuoltomme ja sen tason. Kun aikoinaan saimme ensimmäisen lapsemme, synnytys ei ollut kovin mutkaton ja ongelmaton. Tilanne saatiin kuitenkin hoidettua hienosti ja sain vaimoni lisäksi rinnalle ensin yhden ja vielä vuosien kuluessa viisi lasta lisää. Mikäli emme olisi asuneet nykyaikaisessa hyvinvointivaltiossa, olisi minusta voinut tulla nuoren isän sijasta nuori leski.

Olosuhteet isän ja äidin lapsuudessa olivat myös sairaanhoidon suhteen kovin toisenlaiset. Isäni vanhin sisko kuoli nuorena kun lääkäri arveli hänen sairastavan lentävää keuhkotautia. Todellisuudessa turvotus jalassa kertoi tulossa olevasta veritulpasta, joka olisi mennyt melko kivuttomasti ohi nykyisillä verenohennuslääkkeillä.

Nämä edellä kerrotut tarinat ovat osasyinä siihen, miksi haluan olla mukana rakentamassa ja puolustamassa hyvinvointiyhteiskuntaa. Sitä kannattaa puolustaa ja edelleen kehittää.